Perjantaina kävin Stora Torgetilla kuuntelemassa ABBA-veisuja. Kyseessä oli maailman suurin kiertävä ABBA-show, joilla oli mm. lupa valmistaa täydellisiä kopioita ABBA:n esiintymisasuista. Voisi kuvitella että ABBA toimii nostalgisena kuorolauluna hyvin, mutta laulajattaren vaalea hiuspidennys oli juuri yhtä teennäinen kuin koko esitys. Ei auttanut edes etukäteen nautittu viski-vahvistus.
Lauantaina piipahdin päivällä katsomassa tanssiesityksiä: bolivialaista kansantanssia, napatanssia ja rivitanssia. Piti vähän verestää muistoja ja käydä rivissä tanssahtamassa myös. Vaikka taso oli mitä oli, niin oli tädeillä ainakin lystiä. Mukaanlukien tämä täti.. Kävelin myös katselemassa menoa ihan yleisesti. Tapahtumapaikkoja on monia, joten kilometrejä kertyi. Laahustin lopulta kotiin villisika-pitakebabin kanssa huilaamaan ennen iltaa.
Illalla Stora Torgetilla esiintyi kotimainen (ruotsalainen!) Looptroop Rockers. On sillä Promoella vaan uskomattomat ne rastat. Alun jälkeen porukka lämpeni pojille pikku hiljaa, mutta mietin että on varmaan vaikea soittaa ilmaiskonserttia noin sekalaiselle yleisölle. Itse unohduin seurailemaan niitten rastojen heiluntaa. Osa biiseistä oli ruotsiksi, niin meni se sanomakin vähän ohi. Keikka oli niinkuin Promoen rastat, rytmikkäästi heiluva! Vanhaa väsytti, joten en jaksanut jäädä seuraamaan seuraavaa konserttia, vaikka artistin nimi kuulostikin suomalaisittain mielenkiintoiselta: Timo Räisänen (never heard). Ja Looptroop kiittää!
Sunnuntaina kävin leffateltassa katsomassa puolalaista romanttista komediaa. Vanha puolalainen setä vieressäni hohotti ääneen koko leffan ajan. Saattoi olla jotain kansallisia juttuja, jotka ei vierasmaalaiselle ihan auenneet. Ihana sunnuntai-iltapäivän leffa, melko harmiton, vähän hauska. Ja leffakatsomo oli rakennettu sohvista! Mikäs siinä oli elokuvasta nauttia sohvan uumenissa.
Illalla soitti Stora Torgetilla Mike Patton. Tätä konserttia olin odottanut siitä saakka kun Ilosaarirockissa onnistuin sen missaamaan. En tiedä muusta yleisöstä, mutta itse en ainakaan tiennyt mitä odottaa kombolta Mike Patton, Malmön sinfoniaorkesteri ja 50-60-luvun italialainen popmusiikki. Periaatteessa akateemisen, jonkun verran ympäristötietoisen, kulttuuristakin kiinnostuneen, kolmekymppisen nuoren naisen ehkä kuuluu pitää juuri tämänkaltaisista performansseista. Pidinkö? En aluksi. Odotin jotain suurempaa, jotain koskettavampaa, jotain hurjempaa. Kun sitten keikka kasvoi suuremmaksi, koskettavammaksi ja hurjemmaksi, olin myyty. Patton siirtyi tunnelmasta toiseen pelottavalla vauhdilla - lähes agressiivisesta tunteellisen kautta kepeään – ja vei yleisön mukanaan. Olin valmis perumaan kaikki pahat ajatukseni, kun tunnelma katosi jonnekin. Oli vain Patton, jonka ääni oli yhtäkkiä ristiriidassa kauniin orkesterimusiikin kanssa. Megafonin kautta mikrofoniin laulaminen ei vakuuttanut minua.
Loppukeikasta osa tunnelmaa palautui vähitellen, mutta ei enää aiemman kaltaiseksi tunnemyrskyksi. En tiedä, oliko vika omassa päässä. Ilosaaressa kuultujen kehujen perusteella jotain puuttui. Ehkä se toisen päivän festarikänni? Vai laajempi tajunta, viisaampi mieli? Latteana yhteenvetona voin todeta kyseessä olleen "ihan mukava tapa viettää sunnuntai-iltaa kuitenkin". Ja se tukka. Se oli taakse sliipattu ja liukas, kuten keikan tunnelma, josta oli vaikea saada ajoittain kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti